Juhannuksena olin töissä, joten se tuli ja meni. Eilen maanantai lähen saattamaan miehen Helsinkiin, kun hänellä alkaa kahden kuukauden keikka siellä.
Jotense tarkoittaa sitä että olen yksin täällä Porissa.
Elämäni porissa pyörii nyt vaan työn ympärillä.
Kotiin kun tulen, on niin hiljaista että ei kehtää laittaa edes tv päälle.
No ehkä tähän joskus tottuu.... toivottavasti en koskaan.
Tajusin vasta kuitenkin paljon toista voi kaivata vasta sitten kun hän o lähtenyt.
Olin ok sen asian kanssa kun kysyin että voiko lähteä. Olin että okei, että olen ennenkin asunut yksin, kyllä mä pärjään.
Mutta vasta ensimmäisen päivän jälkeen, että pakko myöntää että en pärjää.
Mutta onneksi pääsee edes silloin tällöin näkemään.
Otan tämän opetuksena elämässän. Se tavallaan vahvistaa suhdetta, kun ei olla kokoajan yhdessä ja kun nähdään on paljon kerrottavaa.. esim kuin paljon olen nukkunut. Ja osataan sitten arvostaa yhteistä aikaa enemmän.
Ja huomataan siinä että kun toinen halua oikeasti jotain niin paljon, niin toinen on valmis vähän kärsimään ja jättämään oman mukavuus alueen, toisen onnellisuuden takia.
Ja arvostan sitä vitusti, että toinen osaa ja tietää mitä halua, ja arvostaa toisen mielipidettä.
Se on hei Rakkautta!
